Lacoste-napit turkkilaisissa nazarlik-amuleteissa; meksikolaisen, atsteekkivaikutteisen pyhäinpäivän vietossa käytetty Neitsyt Maria -luurankopatsas; sveitsiläisen rannekellon – modernin vaurauden symbolin – kuva Nigerian joruba-kansan esi-isäpuvuissa.
Nämä Helinä Rautavaaran museon kokoelmaan kuuluvat esineet kertovat kulttuurien kohtaamisesta niin paljon, että asiaa on hankala tiivistää yhteen lauseeseen. Kosketukset toisiin kulttuureihin ovat aina vieneet kulttuureja eteen päin ja synnyttäneet vanhojen perinteiden pohjalle uusia ilmiöitä. Perinteet ovat muuttuneet, mutta uusien elementtien omaksuminen on mahdollistanut myös kulttuurien säilymisen, sen sijaan että ne jäisivät “kuolleeksi kirjaimeksi” historiaan.
Entä kaukainen, pohjoinen Suomi? Myös tämän maailmankolkan halki on vaellettu, tänne on lähdetty kääntämään kansaa kristinuskoon ja täältä ovat venäläiset, saksalaiset ja ruotsalaiset löytäneet hedelmällistä maaperää teollisuuden kehittämiselle. Suomalainen kulttuuri on muuttunut ratkaisevasti kansojen etsiessä uusia elinalueita ja elinkeinoja.
Kuumimpiin trendeihin museoalalla kuuluvat paikallisyhteisöjen osallisuus ja outreach. Ensimmäisellä tarkoitetaan erityisesti etnografisten museoiden tapauksessa sitä, että paitsi ilmiöitä etäämpää tarkastelevat tutkijat, museossa esitettävää kulttuuria on määrittämässä esitettävä ryhmä itse. Kulttuurien kohtaamiseen erikoistuneen museon tapauksessa tämä tarkoittaa, että haluamme tarkastella erikoisalaamme myös nykypäivän kulttuuristen kohtaamisten asiantuntijoiden – espoolaisten maahanmuuttajien tai uusespoolaisten kautta ja avulla. Outreachilla, “ulospäin kurkottamisella”, taas tarkoitetaan, että kun museoiden havittelemat uudet yleisöt eivät tule museoiden luo, museo menee heidän luokseen.
Museomme kurkottelee uusespoolaisten naisten suuntaan muun muassa keväällä 2011 alkaneessa valokuvapiirissä. Kokoonnumme väestöltään maahanmuuttajapainotteisessa Espoon keskuksessa. Valokuvat valitsimme aiheeksi siksi, että niillä voi ilmaista asioita ja kommunikoida, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Opettelemme yhdessä meitä kiinnostavia taitoja ja siinä ohessa myös suomen kieltä. Samalla haluamme antaa mahdollisuuden suurimmaksi osaksi työelämän ulkopuolella oleville naisille mielekkääseen tekemiseen ja vuorovaikutukseen toistensa kanssa. Museona taas keräämme asiantuntemusta esittelemiemme ilmiöitten nykytilanteesta kotipaikunnallamme ja opimme näkemään meille tuttuja paikkoja uusin silmin naisten kuvien kautta.
Mitä siis teemme? Kokoonnumme noin joka toinen torstai juomaan teetä, katsomaan ja analysoimaan valokuvia, harjoittelemaan kameran käyttöä, kommunikoimaan suomeksi ynnä muilla kielillä ja tietysti valokuvaamaan toisiamme ja meille tärkeitä asioita ja paikkoja. Mukana saattaa pyöriä lapsia, naapurin lapsia ja polkupyöriä, sekä vasta Suomeen tulleita serkkuja, joiden kanssa kommunikoimme kuvien lisäksi lähinnä eleiden ja heidän sukulaistensa välityksellä. Ulos tullessa olo on kuin hyvän elokuvan jälkeen: Ai niin, tämä maailma, tästähän pitäisi siis.. lähteä kotiin?
Maahanmuuton pitkäaikaiset vaikutukset ovat vielä monin osin avoimia kysymyksiä Suomelle tai Espoolle. Suomen – naapurimaihin nähden varsin vaatimattomat – maahanmuuttajaluvut kuitenkin muuttavat väistämättä kulttuuria johonkin suuntaan myös meillä. Lyhytaikaisena vaikutuksena olen huomannut itsessäni uusia näkökulmia, ilahtumisia sekä huomattavaa rentoutumista torstai-iltaisin Kirkkojärvellä. Ohessa olen oppinut myös hieman valokuvaamaan.
Anna Ylä-Anttila
Kirjoittaja työskentelee pääoppaana Helinä Rautavaaran museossa. Kirjoituksessa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta museon virallista kantaa.
