Kuvataitelija kertoo
Meillä alkaa seikkailu -projektin taiteellinen suunnittelija ja koordinaattori ja ”Elä oma elämäsi” -näyttelyn kuraattori
Meillä alkaa seikkailu – yhteisötaideprojekti
Keväällä 2007 sain kiinnostavan mahdollisuuden suunnitella ja toteuttaa yhteisötaideprojektin kotikaupungissani Espoossa. Helinä Rautavaaran museon johtaja Maria Koskijoki pyysi minua luomaan projektin espoolaisten maahanmuuttajataustaisten nuorten kanssa. Meillä alkaa seikkailu -yhteisötaideprojektissa nuoret espoolaiset ovat suunnitelleet ja toteuttaneet elämästään kertovia kuvitteellisia videojatkosarjoja. Projekti antoi nuorille mahdollisuuden keskustella itselleen tärkeistä asioista, tehdä yhteistä tarinaa ja toteuttaa omia haaveitaan. Tavoitteena oli pohtia myös miten nuoret kokivat elämänsä useiden eri kulttuurien vaikutuspiirissä Espoossa, miten kulttuuriset kohtaamiset toteutuvat heidän elämässään ja voivatko he valita mihin maailmaan kuuluvat. Mikä on kulttuuriperintöä nykypäivän Espoossa.
Taide tarjoaa vaihtoehtoisia tapoja nähdä todellisuus. Yhteisötaiteen merkitys on ottaa osallistujat ja yleisö mukaan neuvottelemaan näistä vaihtoehtoisista todellisuuksista. Projektin sisältö muotoutuu neuvottelujen kautta osallistujiensa näköiseksi, joksikin uudeksi.
Projektin aikana nuoret ovat pohtineet elämän valintoja draamatyöskentelyn ja todellisuutta fiktion kautta. Videojatkosarjat ja ”Elä oma elämäsi” -näyttely kertovat oman identiteetin rakentamisesta ja halusta tehdä työtä yhteisten tavoitteiden eteen. Tarinoiden kautta nousi ystävien ja erityisesti perheen merkitys nuorten elämässä.
Projekti onkin osoittanut, miten suuri merkitys vanhemmilla ja aikuisilla on nuorten osallistumisen kannalta yhteisössämme sen kehittyessä yhä monikulttuurisempaan suuntaan.
Aloitus kentällä ja kesätapaamisissa
Tärkeimmäksi lähtökohdaksi muodostui kutsua mukaan niin maahanmuuttajataustaisia kuin sukujuuriltaan suomalaisia nuoria. Toiveenani oli suunnitella projekti, jossa nuorten oli mahdollista luoda yhdessä neuvottelemalla jotain uutta ja kaikille yhteistä, mutta myös tuoda esiin jokaisen oman maailman ainutlaatuisuus ja toteuttaa omia haaveitaan. Tärkeää oli myös paikallisuus. Minua kiinnosti miten nuoret kokivat oman tilansa Espoossa ja missä paikoissa he liikkuivat, millaisen näyttämön Espoo muodosti heidän elämälleen.
Keväällä 2007 tapasin nuoria ja monikulttuurisuus- ja nuorisotyötä tekeviä ammattilaisia ja sain ajatuksen nuorten suunnittelemien ja toteuttamien kuvitteellisten videojatkosarjojen tekemisestä. Kesällä jatkoin tutustumista nuorten elämään tapaamalla heitä Keski-Espoon, Leppävaaran ja Kivenlahden kirjastoissa sekä Kirjasto Omenassa. Tapaamisissa teimme lyhyitä dokumentaarisia kesävideoita ja kutsuin heitä mukaan syksyllä alkavaan yhteisötaideprojektiin. Erityisesti Keski-Espoon kirjaston kesä-teltalla teimme paljon videoita ja osa nuorista lähti mukaan projektiin syksyllä.
Kesätapaamisissa mukanani työskenteli Kivenlahden nuorisotilalla tapaamani Olga Kuparinen.
Perustimme ryhmät Suvelaan, Kivenlahteen, Leppävaaraan ja Matinkylään, jotta nuorilla olisi ollut mahdollisuus osallistua paikallisesti ja tehdä tarinaa omassa ympäristössään.
Median valinta
Videon ja jatkosarjojen valinta mediaksi mahdollisti keskustelun nuorille yhteisesti tärkeistä aiheista, tarinoiden jatkuvuuden ja kehityksen ja antoi tilaa monenlaiselle ja -pituiselle osallistumiselle. Videolla oli mahdollista tuoda esiin erilaisia taitoja ja kiinnostuksenkohteita sekä tallentaa paikallista elämää kaupunginosissa. Sarjojen muoto ja sisältö peilautui suhteessa nuorten seuraamaan televisioviihteeseen. Projektissa nuoret siirtyvät aktiivisiksi sisällöntuottajiksi ja toimijoiksi. He tekivät oman produktion.
Tavoitteena oli antaa nuorille vastavuoroisesti taitoja ja kokemusta videotyöskentelystä, graafisesta suunnittelusta ja näyttelyn suunnittelusta. Lähtökohtana oli että nuoret saivat osallistua projektin kaikkiin vaiheisiin.
Yhteisötaiteen mahdollisuudet & ohjaajien rooli
Yhteisötaiteen tekemiseen on minua innostanut aina erityisesti prosessi, jossa teoksen sisältö muotoutuu neuvottelujen kautta osallistujiensa näköiseksi. Aloittaessa ei vielä tiedä mihin toiminta johtaa, vaan matkalla on luvassa iloisia yllätyksiä, pettymyksiä, uusien suuntien löytämistä, molemminpuolista oppimista. Toivo on yhdessä tekemisessä vahvasti läsnä. Yhteisöllisyys ei ollut tekemisen päämäärä vaan ennemminkin kysyimme mitä on yhteisöllisyys.
Työskentelin ryhmissä yhteistyössä draamaohjaajien (Aino Eskelisen, Heidi Fastin ja Pinja Hahtolan) kanssa. Alkuvaiheessa mukana oli myös korkeakouluharjoittelija Taina Kilpelä. Neuvottelimme nuorten kanssa sisällöstä ja ratkaisuista, esitimme kysymyksiä ja pohdimme erilaisia mahdollisuuksia toteuttaa tarinoita ja niihin liittyviä tilaisuuksia ja tapahtumia sekä kehittelimme ideoita näyttelyä varten.
Draamaprosessi
Tavoitteena oli antaa nuorille mahdollisuus keskustella itselleen tärkeistä asioista, tehdä yhteistä tarinaa ja toteuttaa omia haaveitaan. Kuvitteellisuus mahdollisti myös etäisyyden roolihahmon ja henkilökohtaisen välillä. Lähestyimme todellisuutta fiktion näkökulmasta ja annoimme nuorten valita, mitä he halusivat kertoa.
Aloitimme tarinoiden kehittelyn nuorille tärkeistä aiheista. Myöhemmin keväällä työskentelyn edetessä pohdimme aiheiden merkityksiä suhteessa heidän omiin kulttuurisiin taustoihinsa. Nuorten piirtämien roolihahmojen sukupuiden kautta tarinat siirtyivät myös kodin piiriin.
Videojatkosarjoihin ja ryhmätyöskentelyn ympärille syntyi omat pienet porukat, yhteisöt. Alusta asti kysyimme nuorilta, mikä oli suhteemme ryhmän ulkopuolisiin ihmisiin ja ulkopuoliseen todellisuuteen, tarvitaanko muita kuin omia ryhmäläisiä mukaan tarinan tekemiseen.
Näyttelijäntyö pohjautui improvisaatioon. Tarinan sisältö neuvoteltiin yhdessä, mutta jokainen loi omat vuorosanansa. Roolihahmojen kehittely ja puvustus auttoivat tekemään eroa todellisen ja kuvitteellisen minän välille.
Osallistuminen
Lähtökohtana meillä oli tehdä osallistuminen mahdollisimman avoimeksi ja helpoksi. Ryhmät olivat avoimia sekä tytöille että pojille. Koulutyön ulkopuolinen toiminta mahdollisti myös eri ikäkausien kohtaamisen ryhmissä.
Meillä alkaa seikkailu -yhteisötaideprojektiin osallistui eri tavoin yhteensä 45 iältään 12-24-vuotiasta nuorta. Osa heistä oli asunut Suomessa vasta puoli vuotta, toiset melkein koko elämänsä. Mukana oli myös maahanmuuttajaperheeseen syntyneitä ja nuoria joiden sukujuuret olivat Suomessa.
Projektimme nuorille yhdessä tekemisen tarve on suuri ja projektin kautta he toivoivat tapaavansa myös uusia nuoria, vaikka välillä he saattoivat olla poissa pitkiäkin aikoja muiden harrastustensa tai menojensa vuoksi. Yhdessä tekemisen nuoret kertoivat myös auttavan kohtaamaan uusia haasteita. Jotkut tekivät lyhyitä vierailuja sarjaan, toiset olivat valmiita sitoutumaan koko sarjan ajaksi. Tämä vaikutti tekemisen tapoihin ja juonen kulkuun.
Välillä suunnittelimme nuorten kanssa erilaisia tapahtumia ja joukkokohtauksia, joissa myös uusien osallistujien olisi ollut helppoa tulla toimintaan mukaan. Suvelan nuorisotilassa järjestettiin disco- ja joukkokohtauskuvaukset ja Matinkylän ryhmän Nowroz-juhliin ja kuvauksiin kutsuttiin nuoria vieraiksi.
Vaikka projektiin oli mahdollista tulla mukaan missä vaiheessa tahansa, käytännössä ryhmäytyminen tapahtui syksyn kuluessa. Niistä tuli tuttuja ja turvallisia, omia paikkoja, joissa kokoontui noin viiden osallistujan ydinryhmä.
Ainoastaan Matinkylän ryhmä jatkoi keväällä eri kokoonpanolla kuin syksyllä Nowrozin tarinan tekemisessä olleiden poikien lopettaessa oman videonsa tekemisen.
Muutimme Matinkylän ryhmän keväällä tyttöryhmäksi. Tyttöryhmän perustamista meiltä toivoivat myös maahanmuuttajanuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset. Ajatuksena oli perustaa ryhmä, johon olisivat päässeet mukaan myös ne tytöt joille sekaryhmään osallistuminen ei ollut mahdollista. Kutsuimme mukaan maahanmuuttajatyttöjä, mutta emme onnistuneet saamaan heitä mukaan.
Kuvitteellisuus ja todellisuus
Toiminnassa kuvitteellinen draama ja todelliset tilanteet kohtasivat monin tavoin. Kohtauksia näyteltiin kaupunginosien ”oikeissa” paikoissa mm. kirjastoissa, leikkipuistoissa ja ostoskeskuksissa. Joukkokuvaus- ja juhlatapahtumiin, kuten esim. Suvelan Tyttöjen elämä on… -sarjan discon joukkokuvauksiin kutsuttiin vieraita laajalti. Suvelan SiLKiT-ryhmä perustettiin ja se esiintyi Leppävaaran Mahdollisuuksien torilla toukokuussa.
Nuoret ammensivat tekemiseen teemoja ja aiheita omasta elämästään, mutta kehittelivät roolihahmoille myös ominaisuuksia joita halusivat poimia omaan elämäänsä.
Tarinat kertoivat tekijöidensä mukaan nuorten elämästä. Ehkä tämän vuoksi he näkivät projektissa myös dokumentaarisia piirteitä. Nuoret kuitenkin tiesivät tarkasti faktan ja fiktion rajat.
Perinteiden jatkaminen
Matinkylän ryhmä koostui Afganistanista ja Irakista kotoisin olevista
nuorista, jotka olivat asuneet Suomessa vähän aikaa. Ryhmän videossa
Nowrozin tarina tärkeäksi muodostui Nowroz-uudenvuodenjuhlaperinteen jatkaminen Espoossa. Juhlat olivat yhteisen muistin ja muiston kantajia, oman perinteen jatkajia, mutta myös näyttämö uusille kohtaamisille.
Yhteisiä aiheita ja useita näkökulmia
Ryhmään kuulumisen ja erilaisuuden pohtiminen nousi esille tärkeänä kaikkien nuorten elämään kuuluvana asiana. Välillä oman taustan erilaisuus tai omat tunteet salataan, välillä ne ovat onni ja mahdollisuus.
Leppävaaran Pumalan koulussa opettava Sudanissa syntynyt Sheriba toimii kasvattajana tarkkisluokalla. Opettaja näkee arvojensa (mm. uhkapelin vastustamisen) opettamisen tärkeänä kasvatuksellisena tehtävänä oppilaille, mutta haluaa ensisijaisesti olla hyvä opettaja, ei ”jonkun maalainen” opettaja.
Suvelan ”Tyttöjen elämä on…” –sarjassa tytöt ottavat omat lahjakkuutensa käyttöön ja ovat valmiita tekemään työtä menestymisen eteen. Yhdessä he pohtivat myös ystävänsä Miriamin muuttoa sukulais-tädin luo ulkomaille.
Kivenlahden 4 + 1 tarinassa liikutaan kokeilujen alueella, mutta uskalletaan näyttää myös oma pehmeä, salatumpi puoli katsojille. Tarina toimi myös kohtauspaikkana kahden nuorelle Cissylle ja Pegelle, jotka löysivät yhteisen sävelen musiikin kautta.
Soffi ja Emmi –tarinan nuoret pohtivat kasvamista nuoruudesta aikuisuuteen erilaisine mahdollisuuksineen.
Kodin ulkopuolella nuoret liikkuivat yhteisellä maaperällä, kotona oli vahvasti läsnä myös nuorten omat kulttuuriset taustat.
Prosessin aikana nuoret ovat omin ehdoin pohtineet roolihahmojen elämän valintoja. Kivenlahden 4 + 1 -sarjan Cissyn sanoin: jokainen voi olla sankari. Jokaisella voi olla ongelmia ja on saavutus kun selviää niistä.
Erilaisten tarinoiden keskiössä on yhteinen kokemus lapsuudesta nuoruuteen tai nuoruudesta aikuiseksi kasvamiseen kokeiluineen, pelkoineen ja iloineen.
Suvut ja juuret
Alkujaan Espooseen sijoittuneet paikalliset tarinat laajenivat nuorten piirtämien roolihahmojen sukupuiden hahmottelujen kautta maailmanlaajuisiksi: Roolihahmojen sukupuut ovat osaksi kiinni nuorten omissa juurissa, mutta samanaikaisesti niissä seikkailevat kuvitteelliset sukulaiset erilaisista kulttuuripiireistä ja ammateista. Kysyimme tehtävää antaessamme, kuka on sinun sukusi tärkein henkilö ja ketkä sinulle tärkeitä sukulaisia.
Roolihahmot punnitsevat vanhemmilta opittuja arvoja ja asenteita ystävien kesken leikkikentillä, diskoissa, koulussa ja kahviloissa, mutta kaipaavat myös vanhempien opastusta. Välillä tämä voi aiheuttaa ristiriitoja. Nuoret halusivat käsitellä ja ratkaista asioita aktiivisesti. Tukea haetaan ystävistä, mutta myös perheen puoleen käännytään.
Sukulaisten kautta tarinat siirtyivät myös kodin piiriin ja myös vanhempia pyydettiin näyttelijöiksi. Ilman isien ja äitien nuorten oman piirin ulkopuolelta tulleita hahmoja ja neuvoja osa tarinoista olisikin jäänyt vajavaiseksi. Roolihahmot käyvät tottuneesti tapaamassa sukulaisiaan maailman metropoleissa ja periferioissa sekä puhuvat useita kieliä, kuten heitä esittävät nuoretkin.
Nuoret ja aikuiset
Konkreettisemmin aikuisten ja nuorten maailmat kohtasivat Matinkylän Soffi ja Emmi -tarinassa, jossa pohditaan nuorten tulevaisuudentoiveita ja haaveiden toteuttamista 15-vuotiaiden ja 30-vuotiaiden näkökulmasta. Tarinaa kehitellessämme mietimme draamaohjaaja Heidi Fastin kanssa, mitä itse olisimme halunneet kysyä 15-vuotiailta nuorilta ja pyysimme heitä laatimaan myös yleisiä kysymyksiä noin 30-vuotiaille osana tarinan kehittelyä. Yllätykseksemme nuoret eivät innostuneet ajatuksesta. Tämä kieltäytyminen osoittautui kuitenkin ilon aiheeksi. Tyttöjen vastaus oli, että jos meillä on kysyttävää, voimme kysyä asioita myös äidiltä.
Nuorten kanssa tekemämme projekti on saanut minut ymmärtämään erityisesti nuorten ja vanhempien välisen siteen. Nuoret eivät toimi aikuisten säännöillä, vaan jatkuvasti opettelevat uutta ja neuvottelevat uusia heille sopivia toimintamalleja. Vaikka nuorten omilla maailmoilla ja ystävillä on suuri merkitys kasvuprosessissa, vanhempien tuki vaikuttaa ratkaisevasti yhteisömme kehittymiseen ja monikulttuurisuuteen.
Lopuksi
Prosessin aikana nuoret ovat omin ehdoin pohtineet roolihahmojen elämän valintoja. Prosessin onnistumiseen ovat vaikuttaneet suuresti myös kotoa saatu innostus ja tuki. Projektiimme osallistuneilla nuorilla on ollut ihailtava rohkeus ja kyky uskoa omiin taitoihinsa. Esimerkiksi SiLKiT-ryhmän tytöt eivät kaivanneet tanssin ohjaajaa, koska kertoivat osaavansa tehdä sen myös itse! Draaman avulla nuoret kehittelivät ajankohtaisia, kiinnostavia, omaäänisiä tarinoita. Samalla he miettivät omia voimavarojaan ja omaa suhdettaan ympäröivään yhteisöönsä. Tarinat eivät olisi syntyneet ilman isää, äitiä, rehtoria, kiusaajaa ja tyttöjä.
Videosarjat ja näyttely kertovat oman identiteetin rakentamisesta ja halusta tehdä työtä yhteisten tavoitteiden eteen. Omien ja yhteisten haaveiden toteuttamiseen tarvitaan muita, eikä kaikki suju suunnitelmien mukaan kuvitteellisessakaan sarjassa. Tarinat mutkittelevat erilaisia polkuja, mutta onnelliseen loppuratkaisuun pyrkiminen on tärkeää.
Kirjoituksessani olen nostanut esiin vain muutamia asioita ryhmien toiminnasta. Näyttelyssä ja ”Elä oma elämäsi” -nettisivuilla esillä olevasta videopäiväkirjasta voi katsoa nuorten ajatuksia projektista. Draamaohjaajien kirjoituksista voi lukea lisää ryhmien erilaisista prosesseista. Toivon, että tekemisestä on syntynyt ituja nuorille jatkaa erilaisten heitä kiinnostavien asioiden parissa.
