Uterne – 100 arrernte-kansan esinettä

Vuoropuhelua Australian alkuperäiskansan ja suomalaisten museoiden välillä

Vuonna 2018 Keski-Australian arrernte-yhteisön jäsenistä koostuva valtuuskunta ja Sydneyn yliopiston Macleay-museon kuraattori vierailivat Suomen kansallismuseossa. Heidän tavoitteenaan oli luoda yhteys ja arvioida uskomattoman merkittävä arrernte- ja luritja-esinekokoelma, joka oli uinunut piilossa toisella puolella maapalloa yli vuosisadan ajan. 

Nämä esineet keräsi saksalainen pastori Oskar Liebler vuosina 1910-1913. Hän valvoi luterilaista lähetysasemaa, joka perustettiin läntisen arrernte-yhteisön maille, alueelle, jota he itse kutsuvat nimellä Ntaria. Lähetysasemasta kehittyi Hermannsburg-nimellä tunnettu paikkakunta, joka sijaitsee 130 kilometriä Mparntwesta (Alice Springs) länteen Keski-Australiassa. Australian ensimmäisten kansojen esineiden keräily oli tuohon aikaan kannattava elinkeino. Vuosina 1910-1913 Oskar Liebler keräsi yli 2000 esinettä ja möi ne suoraan tai välikäsien kautta brittiläisiin ja saksalaisiin museoihin sekä Adelaideen. Arvioiden mukaan eri puolilla maailmaa sijaitsevissa museoissa olevien keskiaustralialaisten esineiden määrä vaihtelee kymmenestä tuhannesta useisiin satoihin tuhansiin. Tämä Suomessa sijaitseva kokoelma on yksi kaukaisimmista tiedossa olevista paikoista, joissa keskiaustralialaisten kansojen kulttuuriperintöä säilytetään.

Sydneyn yliopiston Mcleay-museon kuraattori Matt Pollin ja Espoon Helinä Rautavaaran museon tuottaja Kristina Tohmon kokoama valtuuskunta oli alku tärkeälle kulttuuriselle vuoropuhelulle suomalaisten kanssa. Eräs projektin päämääristä oli kunnioittava keskustelu Keski-Australian yhteisön seniorijäsenten kanssa siitä, miten näistä esineistä tulisi huolehtia nykyisiä ja tulevia sukupolvia varten. Valtuuskuntaa Suomeen johti kungarakan- ja arrernte-mies Shaun Angeles Penangke, joka työskenteli tuolloin Keski-Australian museon ja Strehlow’n tutkimuskeskuksen artwe-kenhe (miesten) kokoelman tutkijana. Hänen mukanaan oli läntisen arrernte-yhteisön vanhin Cleophas (Lofty) Katakarinja.

Näiden arrernte- ja luritja-esineiden matkaa Hermannsburgista Helsinkiin tutki historioitsija Johanna Perheentupa Uuden Etelä-Walesin yliopiston Nura Gili Centrestä. Selvisi, että esineet matkasivat Hermannsburgista Oodnadattaan kamelilla, Adelaideen junalla, Melbourneen laivalla, Bremeniin höyrylaivalla ja lopulta Leipzigin kansatieteelliseen museoon vuonna 1913. Aikakauden yleisen käytännön mukaan kokoelman kaksoiskappaleita myytiin ja vaihdettiin kansainvälisten museoverkostojen välillä. Joskus vuoden 1913 aikana Suomen kansallismuseo osti kokoelman Saksasta Antellin säätiön varoilla, ja lopulta nämä Arrente- ja Luritja-esineet matkasivat junalla Gdanskiin ja sieltä laivalla Helsinkiin. Tarinat näistä esineistä, niiden matkasta ja historiasta lisäävät syvempää tietoa arrente- ja luritja-kansojen kulttuuriperinnön merkityksestä. Se, että esineistä huolehditaan näin huolellisesti, niin kaukana niiden kotoa, rauhoittaa yhteisön jäseniä, joilla on velvollisuus huolehtia siitä, että esineiden kulttuurinen tieto säilyy. 

Tätä hanketta voidaan pitää tapaustutkimuksena museoiden meneillään olevasta maailmanlaajuisesta dekolonisaatioprosessista. Hanke osoitti, miten etnografisesta museosta voi tulla paikka, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat tavalla, joka palvelee sekä paikallisia että kansainvälisiä yhteisöjä ja yleisöjä. Kokoelmien lähdeyhteisöjen osallistuminen museoiden jokapäiväisiin käytäntöihin on välttämättömyys nykypäivän etnografisille museoille, jotka etsivät uusia muotoja ja uusia rooleja ja tunnustavat historialliset epäkohdat. Siirtomaavallat vaativat itselleen alkuperäiskansojen maita, kulttuuriperintöä ja aineellista kulttuuria, mutta jättivät alkuperäiskansat yhteiskuntien ulkopuolelle. Nykyään museot pyrkivät parempaan viestintään ja yhteistyöhön, kokoelmien ja asiantuntemuksen potentiaalin tunnistamiseen ja lähdeyhteisöjen palvelemiseen monin tavoin.

Näimme projektin dokumentoinnin tärkeänä mahdollisuutena lisätä tietoisuutta alkuperäiskansojen oikeuksista kulttuuriperintöönsä. Kulttuuriperintöön, joka on viime vuosisatojen aikana joko kaupattu, ostettu tai varastettu ja jota säilytetään museoissa eri puolilla maailmaa. Haluamme tarjota laajemmalle yleisölle ja erityisesti maailmanlaajuiselle museoyhteisölle tietoa siitä, että museokokoelmien ja niiden lähdeyhteisöjen välille tulee luoda yhteys. Monissa kulttuureissa esineet ovat osa suurempaa elävää kokonaisuutta, ja niitä voidaan pitää esi-isinä, henkinä ja perheenjäseninä. Yhteyden palauttaminen näihin esineisiin menneisyydestä on tärkeää kulttuurisen tiedon jakamisen ja historiallisista vääryyksistä toipumisen kannalta. Sillä voi olla merkittävä vaikutus alkuperäiskansojen kulttuurien elvyttämiseen, taiteellisen inspiraation lähteenä ja poliittisten epäkohtien korjaamisen välineenä.

Hanke toteutettiin vuosina 2016-2021 yhteistyössä Suomen Kansallismuseon Kulttuurien museon, Strehlow’n tutkimuskeskuksen, Sydneyn yliopiston, New South Walesin yliopiston Nura Gili -keskuksen ja Australian länsi-arrerntejen kanssa. Hanke sai rahoitusta Koneen Säätiöltä.

Lue hankkeesta julkaistu kirja museon Issuu-sivustolla: Objects Collecting People.

Katso hankkeesta tuotetun dokumenttielokuvan traileri museon Vimeo-tililtä.

Katso dokumenttielokuva Sadan vuoden matka (51 min) museon Vimeo-tililtä.

Katso dokumenttielokuva A Hundred Year Journey (51 min) englanninkielisillä tekstityksillä.